Oletko lintubongaaja?

Suomen linnusto on monipuolinen ja runsas verrattuna vastaaviin leveysasteisiin Pohjois-Amerikassa ja Siperiassa. Keskeisin syy tähän on Golf-virta. Etelä-Suomessa pesii n. 160-140 lajia, Pohjois-Lapissa n. 110 lajia. Lounais-Suomessa pesii n. 250 paria neliökilometrillä, Tunturi-Lapissa vain neljännes tästä.

Suomen runsaimmat pesimälinnut ovat pajulintu (n. 10 milj. paria), peippo, metsäkirvinen, punakylkirastas, järripeippo, harmaasieppo, vihervarpunen, räkättirastas, keltasirkku, punarinta. Havaintoja on siitä, että peippo on Lapissakin vähitellen syrjäyttämässä järripeippoa.

Pohjoiseen keskittyvät erityisesti monet suo- ja tunturilinnut. Lisää tietoja löydät luvusta 'Pohjoisten lintujen muutto'.

Lapinkävijälle tuttu on utelias, taukopaikalle pyrähtävä kuukkeli, ruskeanpunaharmaa maan pohjoisosien "närhi", joka tulee uteliaana kurkistamaan retkeilijän ruokapöytää. Se on pienin varislintumme, pesimäaikana tarkoin piileksivä mutta kesällä utelias, jopa puolikesy, saamelaisten onnenlintu. Kaikkiruokaisena se tulee varmasti tarkistamaan jokaisen taukopaikan, josko sieltä löytyisi retkeilijän jättämiä muruja. Se on myös paikkalintu, eli ei lähde talveksi muuttomatkalle.

Kuukkelin päälevinneisyys rajautuu nykyisin Pohjois-Suomeen. Kemi-Oulujärvi-linjan eteläpuolella on monia erillisiä esiintymisalueita, mutta Järvi-Suomen eteläpuolella sekä lounais-Suomesta se puuttuu nykyisin lähes kokonaan. Se on Kainuun maakuntalintu ja nimenomaan vanhojen kuusimetsien asukki. Hyvin vuoratun pesänsä se kätkee korkealle naava-kuuseen ja aloittaa pesintänsä jo hankien aikaan maaliskuussa. Emo hautoo muniaan välittämättä mahdollisista lumipyräköistä, ja vilkkaat poikaset ovat retkeilijän ilona jo touko-kesäkuussa.

Kuukkelilla on lukuisia kansan antamia kutsumanimiä, ja se on myös monien uskomusten lintu. Siitäkin huolimatta, että sen laulutaito on varsin kehno; se naukuu, rääkyy ja kitisee, ja niinpä sille on tullut metsän peikon maine. Metsiin tottumattomat saksalaiset ovat antaneetkin sille nimeksi "epäonnennärhi". Sillä on siis uskomuksissa kaksijakoinen maine: pohjoisessa se tuo onnea, etelässä sen arveltiin ennen olevan liitossa metsänhaltijan kanssa. Kuukkelin ääntelyn kuulet päävalikosta 'Eläimiä!'. Toinen kuukkelin kuva on täällä!

Riekko eli metsäkana on ennekaikkea pohjoisten alueiden, kuten Peräpohjolan, Metsälapin ja Tunturilapin lintu, mutta sitä saattaa tavata Keski-Suomen eteläosista asti. Se on ollut pohjoislappilaisille erittäin tärkeä ravinnon ja tulonlähde; vieläkin moni saa sen pyynnistä sivuelantoaan. Menneinä vuosisatoina se oli jopa Lapin neljäs 'raha' normaalien rahojen lisäksi.

Kaskikaudella oli etelässäkin harvapuisia lehtipuuvaltaisia metsiä, jotka tarjosivat riekolle elämisen mahdollisuuksia aina Etelä-Suomea myöten. Riekkokantamme vaihtelee 50000-120000 parin välillä, pääosa riekoista elää Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa ja Lapissa. Riekkokanta on kuitenkin vähentynyt vuosi vuodelta erityisesti keskisessä Pohjois-Suomessa. Syitä tähän ei tarkoin tunneta, mutta on viitattu avosoiden vähenemiseen ja lumipeitteisen ajan lyhenemiseen. Metsäalueiden riekko (metsäriekko) on huonommin tutkittu kuin tunturialueen riekko. Metsäkanalintujen kannanvaihtelu on yleensäkin aika suurta, Vuonna 2009 keskusteltiin Suomessakin metsäaluueen riekon metsästyksen rajoittamisesta, kuten Norjassa on jo tehty.

Riekon räkättävä naurahdus tunturikoivikossa voi säikäyttää ensikertalaisen, mutta vanhempi retkeilijä odottaa sitä hartaana; riekko kuuluu monen lapinkuvaan. Soitimella urosriekko ääntelee rauhallisesti "kopek, kopek" ja naaras naukuu vastaan "mjau, mjau".

Talvinen riekko on "lumipukuinen", pyrstön mustia reunasulkia lukuunottamatta täysin valkoinen; sitä on vaikea havaita lumikentästä (kts. kuva!). Niinpä se saattaa päästää hiihtäjän melko likellekin ennen lentoon pyrähdystä. Talvinen höyhenpeite on erittäin tehokas suoja pakkasta vastaan, todellinen turkki. Jalatkin ovat höyhenpeitteisiä turrukoita, tassut todellisia "talvikenkiä". Sieltä juontuukin lajin latinalainen nimi "jänisjalka" (Lagopus lagopus). Kesällä riekko on enimmäkseen punaruskeakirjava, vain siivet ja vatsa ovat valkoisia.

Riekon lumijälki on tyypillinen telaketjujälki, ja sen käyntikiemurat ovat parhaat lajin paljastajat. Se pudottautuu talvella yöksi kieppiin, onkaloon lumen sisään, joskus jopa kymmenpäisin parvin. Lisää: kieppi!

Huhtikuussa talviparvet hajaantuvat ja parit etsivät omat reviirinsä, pesimäpiirin. Riekko on yksiavioinen.

Kiiruna (L. mutus) muistuttaa paljon riekkoa. Kiiruna elelee aivan pohjoisessa, pääasiassa tunturipaljakoiden rakkakivikoissa. kiirunoitaon meillä vain n. 3000 paria Lapissa.

Laulujoutsen on vuonna 1981 nimetty Suomen kansallislinnuksi.Tämä uljas ja kookas (pituus 145-160 cm) lintu oli kuuluisa jo Muinais-Suomessa (kalliopiirroksia, Kalevalan pyhä lintu: Tuonelan joutsen). Laulujoutsen, on tarujen ja symboolien lintu. Se oli viime sotien jälkeen likimain jo hävinnyt maastamme, mutta sitten Yrjö Kokon joutsenkirjat sulattivat suomalaisten mielet. Joutsenta ei enää vainottu, se kesyyntyi ja levittäytyi muutamassa vuosikymmenessä suurimpaan osaan maatamme.

Joutsenten kerrotaan häätävän hanhia pois niiden perinteisiltä sulkima-alueilta. Tästä systä on lähinnä metsästäjien taholta esitetty vaatimuksia joutsenkantojen rajoittamisesta.

Aikuinen laulujoutsen on puhtaan valkea, vain nokan tyvi keltainen. Komea toitotus-ääni. Muita joutsenia: kyhmyjoutsen (C. olor) merenrannikoilla ja arktiset pikkujoutsenet muuttoaikoina. Pikkujoutsenella on vähemmän keltaista väriä nokan tyvessä.

Laulujoutsenen levinnän painopiste oli vielä 1900-jälkipuoliskolla Lapissa, kun ihminen oli tuhonut kannat etelämpää asutuilta alueilta. Lapissakin pesintä on ollut ongelmallista lyhyen kesä vuoksi. Vahvimmat kannat ovat nykyisin Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa. Nykyisin meillä pesii noin 5000-7000 laulujoutsenparia, lisäksi nuoria (pesimättömiä) on lähes saman verran. Nykyinen levinneisyys kattaa myös Keski- ja Etelä-Suomen. Nuoret joutsenet saavuttavat lisääntymiskyvyn vasta 4-vuotiaina. Joutsenen elinikäinen pariuskollisuus on huomattu kansan sananparsissa. Kumppani etsitään jo toisena elinvuonna, vuosi vietetään yhdessä pesimättä valitulla pesimäalueella ja vasta kolmantena tai neljäntenä vuonna aloitetaan pesintä.

Joutsen menettää sulkasadossaan kaikki siipisulat kerralla. Uusien kasvu kestää n. 5-6 viikkoa. Naaras menettää sulkansa hieman aikaisemmin kuin koiras, poikasten ollessa vielä pieniä. Nuori joutsen on harmaasävyinen. se erkanee vanhempiensa seurasta vasta ensimmäisen talvehtimisvuoden jälkeen.

Nuori (synt. kesällä 2007) poikanen on saman vuoden syksyllä löytöretkellä rantametsikössä.
Havaintojen mukaan se nappasi kulkiessaan muutaman mustikan marjan suuhunsa.

Pesintäympäristö: aapasoiden rimpimättäät ja ruohoisten järvien ja lampien saaret ja rannat. Ainakin toistaiseksi laulujoutsen muuttaa Suomesta etelään vesien jäätyessä. Joitakin talvehtivia laulujoutsenia on tavattu yli talven sulina pysyvien vesien partailla. Nuoret pesimättömät joutsenet kokoontuvat syksyisin monisatapäisiksi parviksi (mm. Hailuodon - Liminganlahden alueella).

Ravintona on pohjakasvillisuudesta löytyvät einekset, upos- ja rantakasvit sekä myös pikkueläimet. Ruokaa etsiessään se ei sukella täysin upoksiin, ja jonkin verran koomista onkin nähdä rantamatalassa ylevä kansallislintumme pystypyllyisenä räpiköijänä. Kuvan nuori joutsen (huom. harmaa väriys) taisi napostella mustikoita rantametsiköstä. Toinen kuva: Joutsenia aterialla!

Laulujoutsen saapuu aikaisin keväällä lumipeitteiseen luontoon. Lintujen toitotukset ovat mieluisa merkki tulevasta keväästä. Laulujoutsen kestää hyvin kevään - ja syksyn - kylmiä kunhan vain tarjolla on sulapaikkoja ravinnon etsintään. Sen onkin tultava varhain ja aloitettava pesintä nopeasti, sillä poikasten varttuminen lentokykyisiksi vaatii ainakin neljän kuukauden avovesiajan.

Toinen joutsenemme, rannikkojen kyhmyjoutsen (C. olor), on tässä suhteessa vieläkin vaativampi: sen poikaset vaativat kuukautta pidemmän kasvuajan, ja siksi laji ei pystykään leviämään maan eteläosia pohjoisemmaksi. Kyhmyjoutsen on lounaisen merenrannikon laji. Pikkujoutsen (C. columbianus) pesii meitä lähinnä Kuolan niemimaalla, mutta muuttomatkoilla sitä tapaa meilläkin.