Karu, kasvilajistoltaan köyhempi pohjoinen luonto rajaa eläintenkin elinmahdollisuuksia ja pääsääntöisesti lajimäärät vähenevätkin pohjoiseen päin. Karhuja lienee Suomen Lapissa (huom. vain Lapissa!) nyt n. 150, susia n. 35, ahmoja n. 50 ja ilveksiä n. 50. On kuitenkin pieni joukko sellaisia lajeja, joiden levinneisyys keskittyy vain pohjoisille alueille (vrt. endeemisyys!).

Perhoset, jotka ovat kenties selvimmin riippuvaisia isäntäkasveistaan, muodostavat hyvän esimerkin pohjoista kohti vähenevästä lajistosta. Maamme pikkuperhoslajeista vain neljännes pystyy elämään pohjoisimmassa osassa maatamme, eikä Oulunkaan korkeudelle yllä kuin vajaat puolet lajistosta. Lämpöä suosivien mesipistiäisten osalta lajimäärän jakautumissuhde on vieläkin jyrkempi: pohjoisinna lajeista tavataan vain viitisentoista prosenttia.

Toki pohjoisessakin on omat, vain siellä viihtyvät lajinsa, mutta määrältään tämä "ryhmä" on melko pieni, yleensä vajaa kymmenen prosenttia. On myös joukko sellaisia ryhmiä, joiden lajisto on runsaimmillaan pohjoisessa. Siitä esimerkin tarjoaa vedessä alkukehityksensä viettävät koskikorennot, joita maasamme on 44 lajia. Liki 90 % lajistosta löytyy tunturialueelta kun taas eteläisimmästä rannikkovyöhykkeestä voi tavata vain hiukan yli puolet lajistosta. - Jossain määrin samankaltainen on päivänkorentojenkin levinneisyyskuva.

KANNANVAIHTELU

Monien pohjoisten populaatioiden yksilömäärät vaihtelevat melkoisesti vuodesta toiseen joko epäsäännöllisesti tai tietyn rytmin mukaan. Esimerkkejä on löydettävissä monista eläinryhmistä (mm. perhoset, kalat, linnut, pienet nisäkäspedot, sisiliskot ym.). Pääasiallisin syy populaation vuosivaihteluun lienee ulkoisissa tekijöissä, esim. ao. lajia uhkaavan pedon kannanvaihtelu ja/tai ympäristöolojen muutokset (esim. ilmasto). Ihmisen osuus muiden eliöiden kannanvaihteluihin on viimeisten parin sadan vuoden aikana merkittävästi kasvanut täällä Pohjolassakin - yleensä heikentäen monien lajien elinmahdollisuuksia tai jopa tuhoten sukupuuttoon eräitä lajeja. Positiivisiakin esimerkkejä on: joitakin tuhon partaalla olleita lajeja on pelastunut sukupuutolta ihmisen toimenpiteiden seurauksena (mm. hirvi, karhu ja joutsen). Lisää mm.: Populaatiodynamiikka!, Luonnon- ja ympäristönsuojelu! ja Kasvihuoneilmiö!

Esim. myyräkannat - sopuli mukaanlukien - vaihtelevat aika säännöllisesti Etelä-Suomessa 3 vuoden, pohjoisessa 4-5 vuoden rytmissä. Syitä tähän vaihteluun ei varmuudella vielä tiedetä. Ehkä tämä raju vaihtelu kertoo ainakin sen, että vaihtelevien ympäristötekijöiden merkitys on suuri lajien sietokyvyn/levinneisyyden äärirajoilla. Ylläolevassa kuvassa on kyseessä lähinnä harmaakuvemyyrän (Clethrionomys rufocanus) kannanvaihtelu Lapissa (alkuperäinen).

Piisami on tuontieläin, joka tuotiin tänne Pohjois-Amerikasta 1920-luvulla. Enimmillään sitä pyydettiin nahan vuoksi vuosittain yli puoli miljoonaa yksilöä. Nykyisin pyydetty määrä on noin 5000 yksilöä/vuosi.

Kun pikkujyrsijöitä on paljon, lisääntyvät myös niitä syövät isommat selkärankaiset, kuten kettu, naali, piekana ja tunturipöllö. Niiden kannanvaihtelu on siis paljolti riippuvainen pikkujyrsijöiden määrästä.

Kettu on pahin jäniksen saalistaja, mutta varsinkin Etelä- ja Keski Suomessa rusakko
uhkaa metsäjäniksen elintilaa. Kun rusakoita on paljon, pyrkii metsäjänis metsiin
ja rusakko jää aukeille maille, kuten pelloille. Metsäjäniksellä on ketun lisäksi lukuisia muitakin talviongelmia, esim. ohut lumipeite, jolloin on vaikea löytää suojaa pakkaselta, paksun lumipeitteen alta on puolestaan erittäin vaikea tavoittaa varpu- tai pensasravintoa. Kts. jäniksen talviravinto! Lisää:jänis!

Monien eläinten - mm. suurpetojen - levinneisyysalue on viime vuosisatoinakin (puhumattakaan vuosituhanten kuluessa) suurestikin vaihdellut. Esimerkiksi karhua metsästettiin varsinkin 1900-luvun alkupuolella kovasti - ja karhun levinneisyys supistui itärajallemme. Viime vuosisadan lopulla se nopeasti 'valloitti' Suomen uudestaan, mutta sen jälkeen kanta on pysytellyt lähes samana vuodesta toiseen. Ilveskanta on tällä vuosisadalla suuresti kasvanut. Nyt on ilvesten todettu syövän poronhoitoalueen eteläosissa mm. poroja lähes yhtä paljon kuin susi syö (Kaleva 8.12.08).

Myös susi vetäytyi 1900-luvulla itärajan tuntumaan, mutta sittemmin susikanta kasvoi
varsinkin 1980-luvulla ja susia vaelteli Länsi-Suomessakin.
Kainuun susikanta on vähentynyt ehkä ennenkaikkea salametsästyksen myötä.
Vuonna 2007 lienee Suomessa ollut jopa 230 - 250, mutta sen jälkeen on alkanut uusi kannan romahdus.

Karhuja arvioidaan olevan nyt Suomessa 1100-1300, vuoden 2010 arvio on peräti 1600 karhuyksilöä.
Syksyllä 2010 on myönnetty noin 180 karhun kaatolupaa.

Viimeaikaisten tietojen mukaan susia tavataan maan kaikissa osissa, lännessä tosin vähälukuisasti.

Täältä löydät vastaavat ahman kartat.

Lisää tietoa ilveksestä, karhusta ja sudesta!

Lumijälkilaskentojen mukaan oravan jäljet ovat vähentyneet Pohjois-Suomessa vuodesta 1990 tähän päivään saakka. Oravia on viime aikoina siirtynyt entistä useammin myös kaupunkilaisiksi, kun kuusen siemenistä on ollut pula.

Orava oli tärkeä riistalaji 1950-luvulle saakka. Pyyntimäärät olivat silloin miljoonia vuodessa.

Kanahaukka ja näätä ovat pahimmat oravan luontaiset viholliset.

- Pohjoisuutta on käsitelty monin tavoin myös kasviekologian osissa ja talvi-osoissa!

- Kts. myös populaation dynamiikka!