Tuntureiden alaosissa vallitsevat pääosin samat kasvillisuuden päämuodot kuin metsävyöhykkeessä: kallio-, suo- ja vesikasvillisuutta sekä metsiä. Näiden lisäksi ylärinteillä on puutonta paljakkaa ja rinteillä kivilouhikkoa (=rakkaa). Yleisiä ovat myös jäätikön sulamisvesien ja/tai itse jäätikön muodostamat harjut.
Tunturipaljakka ° Tunturien rinteillä, metsäalueen yläosissa tapaa - erityisesti Lapin länsiosissa - tunturikoivumetsiä. Ne ovat yleisiä Norjan länsi- ja pohjoisrannikoilla, jossa ne paikoin ulottuvat aivan tunturien alarinteille ja jopa merenpinnan tasolle saakka. Lisää: tunturikoivikot! ° Tunturin laki nousee metsänrajan yläpuolelle (vrt. metsänraja!). ° Siellä vallitsee siis tunturipaljakka (= alpiininen/oroarktinen vyöhyke, vrt. oroarktinen), jossa metsää ei ole. Yksittäisiä puita sensijaan voi olla paljakan alaosissa. ° Tunturipaljakalle on luonteenomaista paitsi puuttomuus myös kasvipeitteen laikkuisuus (pienikin topografinen vaihtelu lyö leimansa kasvipeitteeseen) ja lajiston mataluus. ° Tuntureiden lakiosien painanteisiin saattaa kertyä paksuja lumikerroksia, jotka sulavat myöhään. Tällaisilla lumenviipymillä on kasvukausi arktisen lyhyt (vain 1-2 kuukautta). ° Toisaalta tuulisilta rinteiltä saattaa lumi pyyhkiytyä talvella lähes olemattomiin: tuulenpieksämät eli deflaatiopinnat, joilla on niukasti humusta, ja usein routailmiöitä. Tunturien lakiosat ovat hyvin tuulisia (ei metsää eikä muita tuulen kulkua hidastavia esteitä). ° Paljakan kasvilajistossa on joitakin arktis-alpiinisia kasveja, mutta ei kuitenkaan kaikissa suhteissa aitoa arktista kasvillisuutta (tundraa). ° Kuitenkin Norjan ja Kuolan alueen pohjoisrannikoilla on paikoin melko tundramaistakin luontoa, ns. metsätundraa (= hemiarktista kasvillisuutta) tai jopa tundraa (= arktista kasvillisuutta. ° Metsissäkin yleiset varvut ja puolipiilijät (=hemikryptofyytit) kuitenkin vallitsevat Lapin matalilla tuntureilla (alapaljakalla), samoin eräät pensaat (pajut, vaivaiskoivu, kataja). ° Paljakoilla on mm. kuivia jäkälämaita (palleroporonjäkälän osuus vähentynyt porolaidunnuksen vuoksi), mutta myös laajoja vaivaiskoivu- ja varpukankaita (jopa tunturisoitakin). Esim. kataja ja vaivaiskoivu jäävät paljakalla (ja tunturikoivikossakin) usein talvella lumen peittämäksi. Lumen päälliset osat paleltuvat helposti. Kts. kuvaa: kataja! ° Paljakan kasvillisuudessa on nähtävissä erilaisia korkeusvyöhykkeitä: alapaljakka, keskipaljakka ja yläpaljakka (kts. jälempänä mm. lajisto!). ° Tuntureilla saattaa puusto joskus puuttua muistakin syistä kuin luontaisen korkean sijainnin (ilmaston kylmyyden) vuoksi: mm. tiheä aluskasvillisuus, runsas rakkakivikko, runsaasti routiva maaperä, puiden tykkytuhot tai taudit tms. (mm. tunturimittarituhot tunturikoivikoissa), poron laidunnuspaine tai polttopuun hakkuut asutusalueiden tuntumassa ovat aika ajoin rajoittaneet/estäneet metsän muodostumista. |
Lapin pohjoisosissa on laajojakin tunturimassiiveja, eteläosissa vain erillisiä, matalahkoja tuntureita (mm. Iso-Syöte, Ruka, Pyhätunturi). Fennoskandian pohjoisosissa arktisen ja alpiinisen vyöhykkeen rajaaminen ja toisistaan erottaminen tuottaa ongelmia mm. mereisestä ilmastosta johtuen (vrt. kartta Lapin kasvillisuusvyöhykkeistä!). Kts. myös: tundraluonto!
Metsänrajan yläpuolella, tunturien lakiosissa oleva ns. alpiininen kasvillisuus (= paljakan kasvipeite, oroarktinen) laskeutuu Fennoskandian ja Kuolan pohjoisimmissa osissa jopa merenpinnan tasoon ja yhtyy siten ± hemiarktiseen metsätundraan. Kuitenkin tunturikoivumetsiä on siellä täällä aivan pohjoisessakin, joten herää kysymys, onko Fennosakandiassa ollenkaan aitoa arktista tundraa? Yhtä mieltä ollaan kuitenkin siitä, että Suomessa ei ole aitoa arktista kasvillisuutta (= tundraa). Lisää: tundra!
Pohjois-Norjassa on monin paikoin tunturipaljakan, tundran ja koivumetsävyöhykkeen sekaista kasvillisuutta.
Niin tässäkin kuvassa.
Suojaisilla, etelään suuntautuneilla tunturirinteillä saattaa pohjoisboreaalinen metsäkasvillisuus nousta tuntureiden rinteillä jopa satoja metrejä korkeammalle kuin tuulisilla ja kylmillä pohjoisrinteillä. Toisaalta paikoin laaksoissakin saattaa esiintyä paljakan kaltaista kasvipeitettä paikoilla, joihin kylmä ilmamassa pääsee valumaan tuntureiden yläosista.
Kohti pohjoista siirryttäessä laskeutuvat paljakan vyöhykkeet ja tunturikoivikot alemmaksi saavuttaen Norjan rannikolla paikoin merenpinnan tason. Merenrannikolla on - Golf-virrasta huolimatta - usein raa'an kylmänkosteaa ja tuulista.
(Kuva yllä): Täysin puutonta keskalpiinista vyöhykettä Kilpisjärven alueen suurtuntureilla (Saivaara).
Tuulen nopeus on tunturin laella usein paljon suurempi kuin alempana, mutta vaihtelee suursti.
Voimakas tuuli kuljettaa myös lunta, kasaten sitä toisaalle ja paljastaen maan toisaalla.
Kun tuulee voimakkaasti lännen suunnasta, vallitsee usein ns. föhn-ilmiö: sää on lämmin ja selkeä ilmamassojen virratessa meille Köli-vuoriston yli, jolloin ne lämpenevät laskeutuessaan alas. Samalla ne kuivuvat sadettuaan Kölin länsiosissa (Norjassa). Tällainen föhn-ilmiö on yleinen (ja usein voimakkaampi kuin meillä) mm. Alppien alueella.
Metsänrajan tienoon ns. pöytäkataja, jonka lumen päälle kurkottavat osat kuollevat usein.
- Koddigvaaran ja Kamaoaivin välitä. Lähde: Kallio & Lehtonen, 1973.
Yllä: Kaavamainen esitys lumipeitteen paksuuden ja keston vaikutuksesta kasvillisuuteen.
Vaivaiskoivikoita on pohjoisessa laajasti mm. Enontekiöllä ja Koutokeinossa verraten mantereisissa osissa Lappia.
Lisää: tuulipaljakka ja lumenviipymä!
Pääosa paljakoistamme kuuluu ns. alapaljakkaan eli ala-alpiiniseen (alaoroarktiseen) kasvillisuuteen, jossa on – eräiden yleisten tunturikasvien ohella - monia tavallisia pohjoisimpien metsien lajeja (varpuja, sammalia ja jäkäliä). Sisämaan mantereisemmilla alueilla vallitsevat kuivat, laikkuiset ja runsasjäkäläiset kangastyypit. Yleinen varpu on pohjanvariksenmarja (Empetrum hermaphroditum) varsinkin ohutlumisilla tuulikankailla. Mereisillä alueilla (Jäämeren tuntumassa) varvusto on ± sammalvaltaisempaa, usein esim. tasatiheästi mustikan (Vaccinium myrtillus) leimaamaa tunturipaljakkaa (tai tunturikoivikkoa paljakan alapuolella).
Muita yleisiä tunturivarpuja ovat mm. riekonmarja (Arctostaphylos alpina), kurjenkanerva (Phyllodoce coerulea), sielikkö (Loiseleuria procumbens) ja uuvana (Diapensia lapponica). Eräitä muita aika yleisiä tunturikasveja ovat esim. tunturivihvilä (Juncus trifidus), tunturilieko (Diphasiastrum alpinum) ja lapinkuusio (Pedicularis lapponica). Purojen varsilla on rehevämpää; mm. monia niittykasveja. Pohjakerroksen tyyppilajeja ovat mm. eräät kynsisammalet (Dicranum), maksasammaliin kuuluva korallisammal (Ptilidium ciliare), litteä lumijäkälä (Cetraria nivalis), poronjäkälät (mm. mieto poronjäkälä, Cladonia mitis ja palleroporonjäkälä, Cl. alpestris) ja tinajäkälä (Stereocaulon paschale).
Sensijaan mm. metsätähti (Trientalis eurupaea) ja ruohokanukka (Cornus suecica) yleensä puuttuvat jo alapaljakaltakin, vaikka ne molemmat ovat yleisiä Lapin metsissä.
Eteläisimpien tuntureiden (mm. Ruka, Riisitunturi, Aakenustunturi) lakiosat eivät ole yhtä aitoa paljakkaa (oroarktista) kuin pohjoisempana, esim. Saariselällä olevat paljakat. Tunturikoivun (Betula pubescens ssp. tortuosa) kaltaisia koivuja on näillä tuntureilla niukasti, ja esim. Posion Riisitunturin lakiosissa on pienellä alalla vain muutama aito tunturikasvi: sielikkö (Loiseleuria procumbens), tuturivihvilä (Juncus trifidus), tunturilieko (Diphasiastrum alpinum) ja riekonmarja (Arctostaphylos alpina). Näistäkin tunturiliekoa ja riekonmarjaa saattaa tavata pohjoisen metsistäkin. Riisitunturin lakiosissa valitsevat mm. kanervavaltaiset nummet, jotka eivät ole tyypillisiä aidolle paljakalle, vaan pikemminkin mereisille nummille.
Käsivarren tuntureilla esiintyy n. 900-1000 mpy. yläpuolella keskipaljakan (keskialpiinisen, keskioroarktisen) kasvillisuutta. Koillis-Norjassa keskipaljakkaa tapaa jo n. 500 metrin korkeudessa.
Keskipaljakalla ovat tyypillisiä kasvilajeja mm. sammalvarpio (Cassiope hypnoides), hapro (Oxyria digyna) ja jääleinikki (Ranunculus glacialis). Jääleinikki tosin viihtyy Suomessa vain Kilpisjärven suurtuntureiden lakiosissa, yli 800 m mpy. Joskus se saattaa kylmänä kesänä jääda koko kesäksi lumen alle. Mutta sillä on isot vararavintovarastot juuristossa (jopa 70% fytomassasta on juuristoa). joten se yleensä selviää, vaikka ei aivan joka kesä paljastuisikaan lumesta. Jääleinikki saavuttaa keskimäärin 27 vuoden iän.
Esim. mustikkaa (Vaccinium myrtillus), variksenmarjaa (Empetrum hermaphroditum) ja vaivaiskoivua (Betula nana) ei enää keskipaljakassa esiinny - eipä juurikaan edes lumensuojaisilla paikoilla. Myös muut metsävarvut ovat vähälukuisia. Tyypillista kasvillisuutta edustavat mm. liekovarpio (Cassiope tetragona)- ja tunturivihvilä (Juncus trifidus)- kankaat/kangasniittyjä. Paljon on lumenviipymiä, mutta myös vähälumisia ns. tuulenpieksämiä. Yleisiä ovat jo keskipaljakassa rakkakivikot/lohkaremaat ja maaperän routimisen rikkomat maat (maanvuoto eli solifluktio), mutta suot ovat ± harvinaisia.
Arktisen luonnon piirteet lisääntyvät kohti pohjoista. Enontekiön suurtuntureilla työntyy Skandien vuoristo hieman Suomenkin puolelle. Haltiatunturin alueella (yli 1100 m mpy.) on - ainakin joidenkin tutkijoiden mukaan - jopa yläpaljakkaa (yläalpiinista, yläoroarktista). Siellä ei ole yhtenäistä kasvipeitettä, vaan alastomat kivilouhikot, sammalet ja jäkälät vallitsevat.
Lapissa kasvaa peräti 120 kasvilajia, joiden levinneisyyyden painopiste on tunturipaljakoilla, siis metsänrajan yläpuolella, Kuitenkin Kilpisjärven alueella tällaisia lajeja on vain 40. Vain muutamat putkilokasvit - mm. jääleinikki (Ranunculus glacialis) ja hapro (Oxyria digyna) - kipuavat yläalpiiniselle tasolle saakka.
Pääosa Suomen ja Kuolan alueen tuntureista on vanhaa (n. 2000 milj. vuotta), prekambrista peruskalliota, joka pääosin on kasvualustana karua. Vain Enontekiön käsivarren luoteisimmassa osassa on meilläkin nuoreen (n. 400 milj. v.) kaledonialaiseen vuoripoimutukseen kuuluvia alueita. Ne ehtivät aikanaan kulua tasaiseksi, mutta nousivat sitten uudelleen vuoristoksi - Kölivuoristoksi - noin 80 milj. vuotta sitten. Tähän poimutukseen kuuluu pääosa Norjan ja Ruotsin tuntureista.
Tunturipaljakan maaperä on pääosin karua (silikaattikivet, humidi ilmasto). Esim. kurjenkanerva (Phyllodoce coerulea) on tyypillinen karujen tunturikankaiden (myös -koivikoiden!) laji. Tunturipaljakoiden maaperä on yleensä podsoloitunut, mutta se on paikoin sekoittunut routaantumisen vuoksi. Rehevämpää on varsinkin Enontekiön suurtuntureilla (mm. Saana ja Malla) ja Pallas-Ounastuntureilla (mm. Takkaselkätunturi). Siellä tavataan mm. lapinvuokko (Dryas octopetala) -kankaita ja kalliosara (Carex rupestris) -niittyjä. Lisää: tundramaannos! Lisää: tunturikasveja!
(Yllä): Näkymä metsänrajan tuntumasta; etualalla kuivaa alapaljakan varpukasvillisuutta ja
lumesta ja tuulesta kärsinyt kuusenkäppyrä,alempana rinteessä tunturikoivuvyöhykettä.
Taustalla Lapin havumetsävaltaista 'metsämerta' suolaikkuineen ja järvineen.
Skandinavian tunturikasveja voidaan levinneisyytensä perusteella ryhmitellä esim. seuraaviin ryhmiin: sentriset lajit (harvinaisia, vain ahtaalla alueella), bisentriset (esiintyvät eteläisellä ja pohjoisella tunturialueella, kts. kartta!) ja ubikvistiset (laajalti levinneitä) lajit. Näistä kahdella ensiksi mainitulla ryhmällä on nykyään Kölivuoristossa selkeät keskittymisalueensa, joilla tai joiden lähistöllä joidenkin kasvilajien ja ehkä eräiden eläintenkin epäillään talvehtineen yli jääkauden. Eliöiden nykylevinneisyyteen vaikuttavat siis ekologisten tekijöiden ohella mm. historialliset tekijät. - Kaikki tutkijat eivät kuitenkaan hyväksy tätä talvehtimisajatusta.
