Päävalikko:

Neljä vuodenaikaa:

Ilmatieteilijät kertovat talven alkavan, kun vuorokauden keskilämpötila laskee 0-asteen alapuolelle ja päättyvän, kun keskilämpö keväällä nousee tämän rajan yläpuolelle. Kajaanin tienoilla pakkaskausi kestää lähes 6 kuukautta, Lapissa jopa 7 kuukautta.

"Antti aisoilla ajaa, Kaisa kansia valaa" (Antin päivä 30.9., Kaisan päivä 25.11. ...aisoilla ajaa = rekikeli, ...kansia valaa = järvet jäätyvät). Syksyn säät vaihtelevat kovasti, talvi tulee ja menee, vasta joulun tienoilla talven valta vakiintuu. Koska meret ja joetkin ovat pitkään jäättömiä ja luntakin on vähän, esiintyy syystalvesta usein suojasäitä. Vuodet eivät kuitenkaan ole veljeksiä keskenään.

Talvi on erityisesti Pohjois-Suomessa selvästi pitempi kuin muut vuodenajat, mutta ei muuten niin erikoinen (yleismaailmallisesti katsoen). Suomen pohjoisosat ovat tyypillistä lumimetsäilmaston aluetta. Lumipeite on paksuimmillaan yleensä maaliskuussa.

"Tammikuu tapansa näyttää: pakkanen pyryn perästä, pahailma pakkasesta." Mutta helmikuu on tilastollisesti tammikuutakin vähän kylmempi. Lisää: talvilämpötilat!

Maa jäätyy (routaantuu) hiekka- ja soramaissa yleisesti puolen metrin syvyyteen, kovina ja vähälumisina talvina yli metrinkin syvyyteen. Myös vedet jäätyvät sitä syvemmälle, mitä vähemmän on lunta, ja mitä myöhemmin se tulee. Maaliskuun puolivälissä on merenkin jääpeitto laajimmillaan: Perämeri on silloin normaalisti Merenkurkkua myöten jäässä. Mutta joskus -ehkä kerran vuosisadassa - saattavat jopa Tanskan salmet jäätyä.

Helmikuussa on valoisaa aikaa vain 8-11 tuntia vuorokaudessa. Helmikuun lopulla - kun päivä on riittävän pitkä - havaitsee jo kevään merkkejä: tiaisten laulua, pöllön huhuilua ja teeren kukerrusta. Päivän pituus on sekä eläin- että kasvikunnalle keskeisen tärkeä kello: siitä saadaan aikamerkit niin vuodenaikojen muuttumiselle kuin esim. lisääntymistapahtumille. Lisää: talvivalaistus!

Helmikuun puolivälissä voi syntyä jo pieniä varhaiskevään oireita, keskipäivän aurinko saattaa jo hiukan lämmittää. Maaliskuussa päivä on jo yön pituinen, mutta lumipeite on silloin paksuimmillaan ja vesien jääkannet vahvimmillaan. Usein lumen sulamista tapahtuu päivällä, mutta yöllä on pakkasta; syntyy kantava hanki. Lumi sulaa myös puiden oksilta, tuntuu kuin havujen vihreys lisääntyisi silmin nähden. Puista putoaa maahan paljon roskaa: oksia, käpyjä, kuusen siemeniä, kaarnan paloja... Tapio pui riihtään. Ensimmäiset pajunkissat ilmestyvät, nuorten koivujen rungot punertavat ikäänkuin veri alkaisi niissä kiertämään. Ja talitintti laulaa innokkaasti.

Elävän luonnon talvi:

Talveen varautuminen (talveentuminen) on pitkä ja monimutkainen tapahtuma niin kasveilla kuin eläimilläkin. Vain pieni osa talveen mukautumisesta on silminnähtävää (esim. lehtien kariseminen tai vararavinnon kertyminen joihinkin eläimiin), valtaosa on solutason biokemiallisia muutoksia, jotka lisäävät solujen kylmän- ja kuivuudenkestävyyttä. Samalla on pakko lopettaa tai vähentää eräitä tärkeitä kesänaikaisia prosesseja kuten kasvien yhteyttämistä tai eläinten aktiivisuutta. Silti talvi tuhoaa paljon elämää. Lisää: talveen valmistautuminen!

Vähän valoisaa aikaa, paljon pakkasia ja lumipeite paksu tai ohut, jäinen tai pehmeä...
On siinä syitä sopeutumiseen varsinkin tuntureilla!

Sydäntalvi on luonnossa hiljaista aikaa. Ja harmaata niin, ettei oikein erota missä taivas alkaa ja maa loppuu. Aikakin tuntuu pysähtyneen, vain lumihiutaleita putoilee hiljakseen. Ehkä vain tuuli huokaa oksistossa silloin tällöin, tai puut paukahtelevat pakkasen kiristyessä (puun solukkoa halkeilee). Mutta luonto ei silti ole kuollut - se vain lepää ja samalla sietää! Osa eläinkuntaa on kuitenkin talvellakin aktiivitilassa.

Kylmyyden ja kuivuuden siedon lisäksi talvensietoon kuuluu myös se, miten selvitä lumipeitteestä tai siitä, että lunta on vähän. Lumipeitteen vaikutuksia eläimiin arvioitaessa on otettava huomioon mm. kyky liikkua lumessa, suojautuminen lumeen, kyky kaivaa ravintoa lumen alta ja sopeutuminen lumenpäälliseen ravintoon.

Formozov (1946) on jakanut nisäkkäät ja linnut kolmeen sopeutuneisuustyyppiin. Tätä samaa ryhmittelyä on käytetty myös selviteltäessä kasvien suhdetta lumipeitteeseen. Jotkut kasvilajit sietävät talvella lähes lumettomia olosuhteita (esim, tunturipaljakoilla), jotkut taas vaativat välttämättä lumisuojaa selvitäkseen talven kylmyydestä ja/tai kuivuudesta.

Eläinten talvi:

Kaikki eivät lepää! Kun kulkija pysähtyy hetkeksi metsän laitaan, hän näkee (ja kuuleekin) puiden oksilla kieppumassa tiaisparvia ruokaa etsimässä kaarnan rakosista (talvilevossa olevia hyönteisiä ja puiden siemeniä). Jo syksyllänämä linnut ovat koonneet tätä ravintoa varastoihin... Tikan koputustakin saattaa kuulla: tikka on asettanut puun koloon kuusen kävyn, josta se takoo siemenet irti. Talven mittaan puun alle syntyy käpykasa, tikan paja. Lumella näkyy eläinten jälkiä, havupuut viheriöivät ja lumen alla tapahtuu paljon...

Valkea turkin väri kertoo myös siitä, että turkin karvat ovat onttoja, siis hyvin kylmyydeltä suojaavia.
Vain harva lintulaji vaihtaa asuaan talven ja kesän mukaan (soidinasu on eri asia!).

Kaksi kilpaijaa -mikäiko on lopputulos?

Jänis (= metsäjänis, Lepus timidus) on lähes arktisten alueiden laji, kylmää se ei juurikaan pelkää. Valkean turkin - talviturkin - karvat ovat onttoja ja siten hyvin lämpöeristäviä. Myös mm. naalilla on samanlainen turkkikarva.

Jniksen on vaikea löytää talvella riittävästi ravintoa. Yleensä se ruokailee illalla ja öisin. Tyypillistä jäniksen talviravintoa ovat pienet lumelle tippuvat puiden ja pensaiden (pajut, haapa ja raita) oksat silmuineen. Myös varvut kelpaavat, niin pitkään kun lumi ei niitä peitä. Tätä sekaruokaa jänis tarvitsee vuorokaudessa noin puoli kiloa. Hyvä on sellainen talvi, jolloin lunta sataa vähitellen lisää ja lisää. Silloin jänis pääsee yhä ylemmäs käsiksi metsien oksistoihin, uusiin ravintovarastoihin. Paksu, märkä lumipatja painaa oksistoakin alemman pupun ulottuville. Lisää: jäniksen talviravinto!

Kettu on jäniksen vaarallisin ja yleisin saalistaja. Myös rusakko on jäniksen paha kilpailija. Rusakko on hävittänyt jäniksen lähes kokonaan poissa Keski-Euroopasta, jänikselle on jäänyt kuitenkin Fennoskandia. Vielä parisenkymmentä vuotta sitten eleli Suomessa noin miljoona jänistä. Lisää: jäniksen levinneisyys!

Sopeutuminen ympäristön elinolosuhteisiin, jotka muuttuvat koko ajan, on suuri haaste. Mutta ilman sopeutumista voi tuho olla edessä... Kts. talveen sopeutuminen ja mukautuminen!

Lumen alla on - vaikkakin pimeää - aika 'lämmintä': lämpötila tasaisesti lähellä 0-astetta. Maassa lumen alla viettävät talvensa mm. monet hyönteiset ja pikkunisäkkäät. Tilapäisesti lumen suojaan etsiytyvät mm. teeri, pyy ja riekko: ne kaivautuvat lumikieppiin yön ajaksi.

Monet tänne talveksi jäävät eläimet (varsinkin vaihtolämpöiset) ja lähes kaikki kasvit (nekin ovat vaihtolämpöisiä!) ovat keskitalvella talvilevossa, jopa talviunessa. Joillakin lajeilla lepotila on hyvin syvä, toiset saattavat (mm. lauhoina jaksoina) vähäksi aikaa heräillä. Kts. 'Talvehtimisen keinot'!

Vaihtolämpöiset (= poikilotermiset) eläimet - esim. hyönteiset, kotilot ja madot - asettuvat tietenkin aitoon talvilepoon, koska ne eivät pysty itse säätämään kehonlämpöään. Ne hakeutuvat talveksi suojaiseen paikkaan, saalistajien (esim. lintujen tai pikkunisäkkäiden) ulottumattomiin. Monien pohjoisten hyönteisten kuten kasvienkin on koettava ainakin jonkinmoinen talvi (pakkasasteita!) ennenkuin ne 'suostuvat' kehittymään edelleen.

Aikuisena talvehtivia hyönteisiä ei ole kovin monia; toukka tai kotelo ovat yleisiä talvehtimisen muotoja. Myös munina talvehtivat useat hyönteiset. Aikuisena talvehtivat mm. monet kovakuoriaiset ja eräät perhoset (mm. nokkosperhonen). Lisää!

Myös vedessä elämä hiljenee talveksi: hyönteiset, kotilot ja madot kaivautuvat pohjalietteisiin tai nousevat vedestä maalle ja kaivautuvat siellä esim. karikkeeseen (jossa veteen hukkuminen tai jäiden murskautuminen ei uhkaa). Monet pieneliöt talvehtivat ns. talvehtimisitiöinä (lepoitiöinä) tai kovakuorisina munina tai rakentavat ympärilleen kovan kuoren. Näin ne kestävät yhtähyvin kylmää kuin kuivuuttakin, jotka ovat keskeisen tärkeitä talvenuhkia. Myös kalat, matelijat ja sammakkoeläimet ovat vaihtolämpöisiä. Monet kalalajit käyvät talvella hidasliikkeisiksi, sammakot ja matelijat menevät aivan konttaan. Sammakot viettävät talvensa lätäköiden pohjamudissa, käärmeet keräytyvät talveksi maakoloihin metrin parin syvyyteen. Siellä niitä saattaa olla jopa sadottain samassa kolossa. Melko kylmässä esim. sammakot saattavat hiukan liikehtiä, ja 'heräävät' horroksestaan aika nopeasti. Matelijat vaativat vähän enemmän lämpöä. Lisää!

Eräät nisäkkätkin - vaikka ovatkin kesällä melkoisen tasalämpöisiä - vaipuvat talveksi horrostilaan. Tällaisia ovat. mm. siili, lepakot, karhu ja mäyrä. Karhu ja mäyrä ovat talvellakin aika tasalämpöisiä, ja niiden horrostila loppuu herkästi. - Karhun poikaset syntyvät sydäntalvella noin neljänneskilon painoisina (aikuinen karhu painaa yli 100 kiloa).

Monien täällä pohjoisessa talvehtivien talviaktiivisten eläinten suurin ongelma on löytää riittävästi ravintoa. Jotkut keräävät ravintoa varastoon jo loppukesällä ja syksyllä. Talvella käytettävissä olevien maastovarastojen lisäksi jotkut eläimet (linnut, nisäkkäät) keräävät vararavinnoksi kehoonsa rasvaa mm. sisäelinten väleihin ja ihon alle (mm. kaulaan ja vatsaan). Tällaisten eläinten paino on suurimmillaan syksyllä, mutta vähenee sitten rajustikin talven mittaan. Lisää ravintovarastoista!

Erityisen paljon rasvavarastoja tarvitsevat ne nisäkkäät, jotka viettävät talven unessa tai horroksessa (esim. mäyrä ja karhu). Rasvaa keräävät syksyisin myös monet talviaktiiviset nisäkkäät, esim. poro. Pohjoiset pikkunisäkkäät keräävät ns. ruskeaa rasvaa, jonka lämmöntuotto on erityisen tehokasta. Pienimmillä nisäkkäillä, esim. päästäisillä voi talvella olla 10% painosta ruskeaa rasvaa. Tätä rasvaa on talvella jonkinverran isommillakin nisäkkäillä.

Lumen päällä olevia puiden ja muidenkin kasvien osia uhkaavat talvellakin monet kasvinsyöjät. Siementen lisäksi haluttua ruokaa löytyy kasvien kuoresta tai muusta elävästä solukossa, jopa pihkaisista havupuiden neulasista! Monet kasvit muodostavat uhanalaisten osiensa suojaksi vasta-aineita (kemiallisia yhdisteitä) karkoittamaan vaikkapa jänistä (ja kesällä monia hyönteisiä).

Lumen päälle kurkottavat kasvin osat ovat yleensä hyvin kylmän- ja kuivankestäviä: samat versot, jotka kesällä voivat kuolla jo 5-10 asteen hallassa, kestävät talvella 30-60 asteen pakkasia. Puiden juuristot ovat maan ja lumen suojassa, mutta juuri siksi ne osat ovatkin usein aika kylmänarkoja maanpäällisiin osiin verrattuna. Vrt. 'Kasvien talveentuminen', 'Kasvien elomuodot'! ja 'Kasvien kylmänkestävyys'!

Kasveja uhkaa lumen päällä paitsi kylmyys, myös kuivuus. Silti mänty ja kuusi säilyttävät lehtensä (neulaset) yli talven - jopa useita vuosia. Sakari Topelius sanoo: "Nekin nukkuvat talviuntaan, mutta ne ovat sotureita, jotka ovat tottuneet nukkumaan täysissä varusteissa".

Luontomme on ikivihreä, vaikka monet kasvit tai ainakin lehdet lakastuvatkin talveksi: ikivihreitä ovat havupuut, useat metsän varvut, sammalet ja jäkälät ja jotkut ruohovartisetkin kasvit - vihreyttä on paljon lumen allakin. Ei kannata haaskata resursseja, jos ne säilyvät käyttökelpoisina yli talven, kevään tarpeisiin. Silloin, kiihkeän kasvun alkaessa on kipeä tarve rakennusaineista - uusia resursseja ei vielä ole saatu, kun omat lehdet eivät kykene vielä yhteyttämään...

Monien ruohovartisten lajien maanpäälliset osat - ehkä aivan maanrajan silmuja lukuunottamatta - kuolevat talven tullen. Lisää! Maanpinnan yläpuolella, vaikka olisi lumisuojakin - on vaarallista elää talvella, maassa on turvallisempaa! Paitsi lumi myös paksu karike-, sammal- ja humuskerros suojaavat kasvien elämää kylmältä ja syönniltä. Monilla metsän varvuilla on maansisäistä juurakkoa ja rönsystöä valtavia määriä. Se on merkittävä varmuusvarasto kylmää, kuivuutta, metsäpaloja ym. tuhoja ajatellen. Yksivuotisilla kasveilla ei ole talven varalle muuta kuin siemenet, jotka nekään eivät aina tahdo ehtiä valmiiksi ennen talven tuloa. Siitä syystä yksivuotisia kasveja on luonnossamme vähän; sukupuuttoon kuoleminen on vakava uhka.

Monet luonnonkasvimme karistavat siemenensä vasta talvella tai seuraavana keväänä. Talvisiementäjiä ovat useat puulajimme, varvut ja monet ruohovartisetkin kasvit, joiden kuolleet varsot kurkottavat lumen päälle (talventörröttäjät). Lumen pintaa pitkin tai eläinten kuljettamina näiden kasvien siemenet kulkeutuvat usein kauaskin emostaan.

Puihin voi talven mittaan kertyä valtavia lumitaakkoja. Yksi keskikokoinen kuusi saattaa kantaa harteillaan jopa toista tonnia lunta! Ei ihme, että oksia ja latvustoja katkeilee varsinkin ylävillä mailla, Lapin ja Kainuun vaaramailla yli 300 metrin korkeudessa. Onko pohjoinen kuusi lyhyine alaspäin roikkuvine oksineen sopeutunut aikojen kuluessa karistamaan lumikuorman harteiltaan? Silti tykkytuhot ovat kuusellakin yleisiä metsänrajan tuntumassa, vaarojen ja tuntureiden yläosissa. Tykkykuvia, kts. kuva 1, kuva 2, kuva 3, kuva 4, kuva 5 ja kuva 6!

Huolimatta talven kasveille aiheuttamista monenlaisista ongelmista on useille luonnonkasveillemme aikojen kuluessa kehittynyt talvenkokemisen tarve eli vernalisaatio (=keväistyminen). Aloittaaksen keväisen kasvun ne tarvitsevat ainakin muutaman viikon mittaisen "kylmän tai ainnakin viileän käsittelyn". Sama koskee monien kasvilajien siementen itämistä. Vernalisaatiota kutsutaan usein myös keväistämiseksi (= kasvien kehityksen nopeuttaminen kylmäkäsittelyn (tai hormonikäsittelyn) avulla. Lisää!