Aamuaurinko kurkistaa vanhaan metsään...
Luonnon- ja ympäristönsuojelu
Yleiskatsaus Suomen luonnonsuojeluohjelmiin: Reunanen, Pasi, 2006: Suomen luonnonsuojeluohjelmien ekologiset perustelut. - Luonnon Tutkija 5/2006, 168-179.
Luonnonsuojelu-osiossa on seuraavat osat - valitse niistä (tai selaa koko osio):
Biologinen monimuotoisuus (biodiversiteetti) = luonnon eliöissä esiintyvä vaihtelu (lajit, populaatio, ekosysteemi yms.). Kun selvitetään jonkin alueen/luontokohteen luonnonsuojelullista arvoa, on tarpeen tutkia myös kohteen biodiversiteetti, ennenkkaikkea lajiston ja kasvipeitteen uhanalaisuutta.
Kun katsotaan koko jääkauden jälkeistä Suomen luontoa ja sen monimuotoisuutta, voidaan nähdä kaksikin verraten monimuotoista ajanjaksoa. Useimmiten on 1800-luvin lopppupuolta pidetty monimuotoisimpana ajanjaksona. Silloin mm. metsien kaskeaminen ja karjan laidunnus isäsivät monimuotoisuutta, eikä metsien tehotalous tai soiden ojitus vielä juurikaan vähentäneet monimuotoisuutta. Toinen verraten monimuotoinen ajankohta lienee ollut Atlanttinen lämpökausi (noin 4800- 3500 ennen ajanlaskumme alkua). Tosin silloin mm. kuusi ei vielä ollut tullut Suomeen, eivätkä lukuisat kuusen varjoisuutta suosivat lajit tai maaperän happamoituminen (josta monet elöt kärsivät) ei ollut päässyt alkua pitemmälle. - Lisää: kaskimetsät ja maatalouden alku Suomessa!
Biologinen monimuotoisuus lisääntyy:
- Jos elinympäristö on monipuolinen, kasvipeitteen monikerroksellisuus (mm. metsä) kasvaa, tai kahden ekosysteemin rajapinnan lajirunsaus (mm. metsän ja pellon raja-alue; ns. reunavaikutus). Myös vanha maatalous on lisännyt luontomme monipuolisuutta luomalla uusia elämisympäristöjä lukuisalle joukolle eliölajeja. Niittyjä, ahoja ja/tai peltoja tarvitsevia lajeja on runsaasti mm. perhosten ja lintujen joukossa.
- Jos ekosysteemi on riittävän vanha (lajit ehtivät saapua ja erilaisia ekolokeroita on muodostunut). Kuitenkin ns. pioneerilajit ovat nopeita saapumaan!
- Jos elinympäristön ekologiset olosuhteet ovat vakaat ja suotuisat.
- Jos kasvinsyöjien, petojen ja/tai loisien lajimäärä on suurehko. Tällöin saaliseliöiden välinen kilpailu heikkenee, joten saaliseliöiden geneettinen sopeutuminen/lajimäärä saattaa lisääntyä.
Ekosysteemin nettotuotanto (sato) vähenee monimuotoisuuden ja sukkession myötä. Kliimaksyhteisö käyttää itse kaiken, mitä se tuottaa.
Eliölajiston määrä vähenee yleisesti katsoen kohti pohjoista (kts jälempänä!). Joidenkin eliöryhmien - esim. sammalten ja kahlaajalintujen - lajimäärä kuitenkin kasvaa kohti pohjoista. Tiettyjen lajien yksilöiden lukumäärä saattaa pohjoisessa olla erittäin suuri (mm. eräät hyttyset ja mäkärät). Useiden eläinlajien kannanvaihtelu on pohjoisessa huomatavan suurta. Vastaavasti pohjoisessa ovat yleisiä esim. karut avosuot (nevat) ja karut kangasmetsät. Lehtometsiä ja lettosoita on vähän - nehän ovat lajistoltaan monimuotoisempia kuin karut kasvupaikat. - Lisää: monimuotoisuus!
Endeemisiä (= kotoperäisiä) eliölajeja on pohjoisessa vähemmän kuin etelämpänä. Selkärankaisista tunturisopuli on Fennoskandian pohjoisosissa endeeminen. Selkärangattomia eläimiä saattaa olla useampia. Kasveista taas esim. Pohjanlahdenlauha (Deschampsia bottnica) kasvaa koko maailmassa vain Pohjanlahden rannoilla (kts. kuva!). Muita Perämeren/Pohjanlahden piirissä endeemisiä kasveja ovat mm. perämernesilmäruoho (Euphrasia bottnica) ja perämerenmaruna (Artemisia campestris ssp. bottnica).
Endeemisyys on elävän luonnon näkökulmasta katsoen keinotekoinen määritelmä, koska endeemisen lajiston määrä riippuu siitä, minkä kokoista aluetta tarkastellaan. Mitä isompi alue, sitä enemmän endemiittejä. Valtakunnan rajat eivät yleensä ole luonnon rajoja!
Kts. myös: Valtakunnan metsien inventointi!
Koko maapallon lajilukumäärä on vielä varsinkin maaperän pieneliöiden ja bakteerien osalta erittäin huonosti tunnettu. Uusia lajeja kuvataan varsinkin hyönteisistä vuosittain tuhansia. Vasta suuremmat selkärankaiset eläimet ja ehkä linnut ovat melko hyvin kuvattuja ja siis tieteessä tunnettuja. Mutta lajien runsaussuhteet maapallon eri osissa ovat vieläkin puuttellisesti tutkittuja.
Sitäpaitsi laji-käsite on vaikea: koko ajan syntyy uusia lajeja - tosin pääasiassa vähitellen.
Vuonna 2003 aloitettiin Suomessa ns. Putte-tutkimus (puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelma). Suomesta onkin viime aikoina löydetty peräti pari tuhatta uutta eliölajia (pääsiassa metsien sieniä, matoja, hämähäkkejä, punkkeja ja hyönteisiä). Vesieliöstö on sensijaan yhä puutteellisest tunnettu.
Vanhoja (yli 200 vuotiaita) luonnontilasia metsiä lienee koko Suomessa noin 5% metsistä (Etelä-Suomessa vain n. 0,1%) metsistä. Kovakuoriais- ja kääpälajeista n. 250 lajia elää vain vanhoissa metsissä. Näistä lajeista on jo 15-20% hävinnyt tai melkein hävinnyt.
Kaskeamiskauden jälkeen (1800-luvun lopulla) ei Etelä-Suomessa ole ollut juurikaan vanhoja metsiä, mutta kyllä paljon nuoria koivikoita ja lepikoita: nykyisin nekin ovat nyt käymässä vähiin. Etelä-Suomen metsien ikäluokkajakauma oli 1920-luvulla ns. normaalijakauma, eli 50-vuotiaiden metsien osuus oli suurin. Myöhemmin (1980- ja 1990- luvuilla) oli ikäluokkajakauma Etelä-Suomessa tasaisempi (kaikkia ikäluokkia lähes yhtä paljon). Pohjois-Suomessa (linjan Kalajoki-Kuhmo pohjoispuolella) ovat muutokset olleet samansuuntaisia, mutta siellä on yhä myös vanhoja metsiä, vaikka niitä on myös hävinnyt viime aikoina. Lisää: Vanhat metsät! ja Suomen metsien puuvaranto!
Onko mm. varpujen peittävyys Suomen metsäluonnossa vähentynyt 1900-luvun loppupuolella? Valtakunnan metsien arviointitulokset kertovat näet, että 1900-luvun loppupuolella mm. varpujen peittävyys olisi vähentynyt 56% , jäkälien 71%, heinien 54% jne. Suomejn kasvillisuuden kokonaispeittävyys olisi ollut v. 1995 43% pienempi kuin 43 vuotta asikaisemmin! Väheneminen olisi ollut suurinta pohjoisessa. Kts. Reinikainen et al. (toim.), 2000: Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa ja Reinikainen, A. & Maija Salermaa, 2006. Tämä laskelma lienee osittain virheellinen. Virhe on ilmeisesti menetelmissä, peittävyyden arvioinnissa. Mutta on silti totta, että metsälajienkin määrät ja levinneisyyyskin muuttuvat ajan myötä, mm. metsän sukkessiosta tai säätilan vaihtelusta (mm. kylmät ja samalla vähälumiset talvet tuhoavat varvustoa aika ajoin). Tällaiset säätilanteen lyhytaikaisten vaihteluiden aiheuttamat muutokset lajistosuhteissa palautuvat kuitenkin yleensä aikaa myöten samoin kuin metsäpalojenkin aikaansaamat häiriöt. Vrt. kasvihuoneilmiö!
Suomen vakinaisten putkilokasvien lajimäärä on n.1200. Jäkäliä on n.1500 lajia, sammalia n. 800, sieniä useita tuhansia, leviä n. 2000 lajia.
Eliölajisto vähenee kohti pohjoista, eteläisiä jää pois, eikä pohjoisia lajeja tule samassa määrin tilalle (kts. allaoleva kartta!). Vrt. myös metsäkasvien alueellisia eroja! Aikanaan on perinteinen maatalous luonut pääasiassa Etelä-Suomeen sopivia uusia (valoisia, puuttomia) elinympäristöja jopa n. 600 eläin- ja kasvilajille. Viime aikoina on tehomaatalous kuitenkin hävittänyt näistä lajeista melkoisen osan. Luonto elää ja muuttuu... Lisää: lintukantojen muutoksia!
Vakinaisten putkilokasvilajien lukumäärä on Oulun läänin länsioissa n. 600 ja itäosissa n. 550. Lapin läänin eteläosissa on vakinaisia putkilokasvilajeja n. 600-550 ja pohjoisosissa n. 450. Nisäkkäitä on Pohjois-Suomessa (kartan mukaan) 20-30 lajia.
Naaleja maailmassa n. 100000 – 300000, Suomessa vain 5-20 eläintä. Enää ei löydy riittävästi kuolleita poroja naalin syötäväksi, koska petoja on vähän. Ja sitäpaitsi naalin kilpailijaksi on tullut kettu. Naali rauhoitettiin v. 1940, mutta silti se nyt on meillä sukupuuton partaalla.
Myös joissakin selkärangattomien eläinryhmissä on sellaisia, joiden levinneisyys on selvästä painottunut joko etelään tai pohjoiseen. Yöperhoset on esimerkki lajiryhmästä, joka painottuu etelän hämärien/pimeiden öiden alueelle (kts. kartta yllä!). Mutta monien yöperhostenkin kannat ovat levittäytyneet viime vuosina entistä pohjoisemmaksi (ilmaston lämmetessä).
Kiljuhanhia oli 1900- luvun alussa Lapissa tuhansia, nykyisin vain 0-10 paria. Myös mm. tunturikiuru on suuresti harvinaistunut Lapissa. Kiljuhanhen tuhoon on varmaankin pääsyy lajin talvehtimisalueella, Kaspianmeren ympäristössä, jossa aroja on laajalti hävitty.
Huom! Eliöryhmien lajimäärät poikkeavat tässä ja alempana olevassa taulukossa jonkin verran toisistaan.
Samoin ryhmittely on erilainen.
Uusimpien arvioiden/tutkimusten (2004, 'Monimuotoisuuden tutkimusohjelma') mukaan Suomen eliöryhmien määrät ovat seuraavat:
Selkärankaiset Nisäkkäät Selkärangattomat |
383 n.26600 |
Putkilokasvit Itiökasvit Lehtisammalet Maksasammalet Levät Sienet |
n.3200 n.5900 662 221 n.5000 6906 |
Kaikki yht. |
n. 430 000 |
Uhanalaisuuden arviointi perustuu tietoihin lajien biologiasta, runsaudesta, levinneisyydestä, kannanvaihteluista ja toteutetuista suojelutoimenpiteistä.
Uusin tilasto Suomen eliölajien uhanalaisuudesta on vuoden 2010 lopulta.
(huom. lajien määrä vaihtelee mm. eri vuosina tehtyjen arviointien välillä):
Suomen luonnon lajien uhanalaisuuden arviointi 2010. Nisäkkäitä on Suomessa 74 lajia, joista uhanalaisia: naali, saimaannorppa, ahma, susi ilves, karhu, hilleri, liito-orava, euroopanmajava, pikkulepakko ja ripsisiippa. Suomen pesivistä linnuista on uhanalaisia 59 lajia (29 %). Suurin uhka kohdistuu kiljuhanheen ja kultasirkkuun. Suurimpia muutoksia: tunturikyyhky oli aikaisemmin vaarantunut laji, nyt se on äärimmäisen uhanalainen. Suokukko on nyt erittäin uhanalainen. Uhanalaisten ja silmälläpidettävien putkilokasvien määrä on 10 vuodessa kasvanut 46 lajilla. Uhka on kohdistunut varsinkin merenrantojen, hietikoiden, niittyjen, ketojen, soiden, kalkkikallioiden ja tuntureiden lajistoon. Jäkälälajistosta on kallioilla 15 %, metsissä 13 %, rannoilla 7 % ja tunturipaljakoilla 19 % uhanalaisia. Kalkkikallioiden jäkälistä noin kolmas osa on uhanalaisia.Uhanalaisesta kovakuoriaislajistosta noin 40 % elää metsissä ja vajaa kolmannes perinneympäristöissä. ------ |
|---|
Suomen kaikista eliölajeista on katsottu olevan uhanalaisia noin 10%. Parhaiten tunnemme maamme selkärankaiset eläimet ja nilviäiset, perhoset ja kovakuoriaiset sekä putkilokasvit. Syksyllä 2005 uudistetun uhanalaislajistoa koskevan asetuksen mukaan meillä on yhteensä 1410 uhanalaista lajia, joista erityisesti suojeltavia lajeja on 608. Vastaava selvitys vuodelta 2010 kertoo, että meillä on 2247 uhanalaista uhattua eliölajia. Jyrkästi on harvinaistunut suokukko, joka 10 vuotta sitten oli silmälläpidettävä laji, mutta nyt erittäin uhanalainen laji. Etelä-Suomesta se on hävinnyt kokonaan. Perämeren rantojen kultasirkku on nyt hävinnyt lähes kokonaan, kun sitä vielä kymmenkunta vuotta tavattiin äärimmäisen uhanalaisena Perämeren jaPohjoiskarjalan alueilla. Joukko tuttujakin lintulajeja - mm. törmäpääsky ja keltavästäräkki - on nyt siirretty elinvoimaisten lajien ryhmästä vaarantuneiden ryhmään. Silmälläpidettävien ryhmään on siirretty mm. pulmunen ja riekko.
Varsinkin selkärangattomissa eläimissä ja itökasveissa (sammalet, levät ja sienet) on vielä paljon selvittämistä.
Putkilokasvien ja selkärankaisten (jotka tunnetaan eliöryhmistä parhaiten) uhanalaisuusprosentti on Suomessa n. 15%. Uhanalaisia lajeja on eniten metsissämme (n. 40% uhanalaisista). Se on luonnollista, onhan Suomi ollut metsien maa. Erityisesti ns. vanhoissa metsissä viihtyy joukko uhanalaisia lajeja, koska siellä on runsasti mm. kovakuoriastoukkien kaipaamaa lahopuuta. Jäkälistä (n. 1500 lajia) n. 100 lajia on uhanalaisia.
Elinympäristön pirstoutuminen johtaa tietysti useimmiten myös populaation pirstoutumiseen ja usein myös koko populaation - tai lajinkin - uhanalaistumiseen ja lopulta ehkä sukupuuttoon. Runsaasti uhanalaisia lajeja on ketojen ja niittyjen hyönteisten sekä vanhojen metsien hyönteisten ja kääpien joukossa. Myös peltojemme lintulajisto on viime aikoina merkittävästi vähentynyt. Yleiseurooppalaisesti katsottuna monien lintujen vähenemisen ensisijaisena syynä olisivat tehomaatalous ja metsien hakkuut, mutta myös veiraslajien leviämisellä, metsästyksellä, rakentamisella, energiantuotannolla, ilmastonmuutoksella ja sääolosuhteilla on oma osuutensa lajiston vähenemiseen.
Lisää: linnustomuutoksia!
Lajien suojelu Lajien suojelun yksi tavoite on säilyttää alkuperäisten ja vakiintuneiden lajien elinvoimaiset kannat ja levinneisyysalueet. Suomen noin 43 000 eliölajista vain 15 000 tunnetaan niin hyvin, että niiden uhanalaisuus on pystytty arvioimaan. Niistä joka kymmenes on uhanalainen vuonna 2000 tehdyn selvityksen mukaan. - Lähde: www.ymparisto/fi - Pävitetty 29.6.2009/Ympäristöministeriö. |
Luontotyyppien suojelu Luontotyypit ovat maa- tai vesialueita, joilla on tietynlaiset ympäristöolot sekä luonteenomainen kasvi- ja eläinlajisto. Luontotyypin syntyyn vaikuttavat muun muassa maa- ja kallioperä sekä vesiolot ja pienilmasto. - Lähde: www.ymparisto/fi - Pävitetty 20.3.2009/Ympäristöministeriö. |
Uhanalaisuuden luokat ja uhanalaisuusarvioinnin aluejako ovat vastikään määritelty uudestaan.
Luokat ovat nyt seuraavat:
° Laji on hävinnyt, kun sen epäilyksettä viimeinen yksilö on kuollut tai siirtynyt tarkastelualueen ulkopuolelle riittävän pitkäsi katsotun ajan kuluessa. ° Laji on luonnosta hävinnyt, kun sen tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, vankeudessa tai luontoon palautettuna populaationa tai populaationa selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella. ° Laji on äärimmäisen uhanalainen, kun siihen kohdistuu äärimmäisen suuri välitön uhka hävitä minkä tahansa uhanalaisuuskriteerin perusteella määriteltynä. ° Laji on erittäin uhanalainen, jos se ei täytä äärimmäisen uhanalaisten kriteerejä, mutta siihen kohdistuu erittäin suuri uhka lähitulevaisudessa hävitä luonnosta. ° Laji on vaarantunut, jos se ei täytä äärimmäisen uhanalaisten tai erittäin uhanalaisten kriteerejä, mutta siihen kohdistuu suuri uhka keskipitkällä aikavälillä. ° Silmälläpidettäviä ovat lajit, jotka lähes täyttävät vaarantuneiden kriteerit. Ne ovat muun muassa taantuneita tai harvinaisia lajeja, jotka eivät aivan täytä uhanallaisen kriteerejä. |
° Elinvoimaisia ovat hyvin tunnetut lajit, jotka ovat yleisiä tai runsaita tai joiden kanta on niin vakaa, että ne eivät ole uhanalaisia. ° Puutteellisesti tunnettuja ovat lajit, joiden tiedot niiden runsaudesta, levinneisyydestä tai populaation tilasta eivät riitä häviämisriskin arviointiin.° Laji on hävinnyt, kun sen epäilyksettä viimeinen yksilö on kuollut tai siirtynyt tarkastelualueen ulkopuolelle riittävän pitkäsi katsotun ajan kuluessa. ° Laji on luonnosta hävinnyt, kun sen tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, vankeudessa tai luontoon palautettuna populaationa tai populaationa selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella. ° Laji on äärimmäisen uhanalainen, kun siihen kohdistuu äärimmäisen suuri välitön uhka hävitä minkä tahansa uhanalaisuuskriteerin perusteella määriteltynä. ° Laji on erittäin uhanalainen, jos se ei täytä äärimmäisen uhanalaisten kriteerejä, mutta siihen kohdistuu erittäin suuri uhka lähitulevaisudessa hävitä luonnosta. |
Uhanalaisuutta arvioidaan luonnonmaantieteellisen aluejaon perustalta.
Lajien määrälliset kriteerit ovat tärkeässä asemassa.
Luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnin on koko maan osalta suorittanut Suomen ympäristökeskus (Syke, kts. lähde ylläolevissa kuvissa!).
Luontotyyppejä kuvattiin lähes 400 erilaista, joista n. 50% todettiin uhanalaisiksi. Etelä-Suomessa on enemmän uhanalaista luontoa kuin Pohjois-Suomessa. Lähes kaikki lehtotyypit todettiin uhanalaisiksi samoin - ehkä yllättäen - karukkokankaat luokiteltiin uhanalaisiksi.
Eniten uhanalaisuutta on perinnebiotoopeissä (mm. erilaisissa niityissä), joista osa on jo kokonaan hävinnyt.
Lisää tietoja luontotyyppien uhanalaisuudesta! Kts. myös metsien suojelukarttaa!
Eniten uhanalaisia lajeja on metsissä, varsinkin vanhoissa metsissä (n. 43% kaikista uhanalaisista elää metsissä, mm. paljon uhanalaisia sieniä ja kovakuoriaisia). Lahopuu on tärkeä monille kovakuoriaisille (joista noin puolet on uhanalaisia) ja kääville! Pohjoisessakin on vanhojen metsien osuus viime aikoina huomattavasti vähentynyt. Vanhoja luonnonmetsiä on Oulun läänin alueella ennen kaikkea Kuhmon eteläosissa ja Sotkamon kaakkoisosissa sekä Koillismaalla ja Lapin läänin pohjoisosissa. Lisää: Oulun- ja Lapin läänien uhanalaiset lajit, kts. julkaisuja: 'Ympäristön tila Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa' sekä 'Ympäristön tila Lapissa'!
Myös soilla, nimenomaan aapasoilla on Pohjois-Suomessa suuri merkitys uhanalaisille lajeille (pohjoisinta Lappia lukuunottamatta). Lapin Vuotoksen alueen suot on kartoitettu mm. linnuston kannalta katsoen (kartta täällä). Viljavia lettosoita on nykyisin vähän, ja ne sijaitsevat pääosin pohjoisessa. Lisää: soiden ojitus ja määrät!
Lapin alueella ovat kalkkipitoiset kalliot ja tunturit merkittäviä monille uhanalaisille kasvilajeille. Enontekiön tunturialueella on myös lukuisia harvinaisia, uhanalaisia perhoslajeja, samoinkuin uhanalaiset naali, kiljuhanhi ja tunturikiuru sekä vaarantuneet tunturihaukka ja tunturipöllö. Myös Pohjois-Kuusamon alue on tunnettu useista kalkkikalliorotkoista, joissa tavataan mm. Suomessa hyvin harvinaisia pohjoisluontoisia lajeja.
Eräitä pohjoisessa tavattavia uhanalaisia eliölajeja: liito-orava, kaakkuri, kotka, pikkutikka, lettorikko, metsänemä, tikankontti, raidantuoksukääpä, takkuhankajäkälä ja isopehkiäinen (kovakuoriainen).
Pohjolan suurpedoista ahma ja susi kuuluvat varsinaisiin uhanalaisiin lajeihin, karhu ja ilves ovat ns. silmälläpidettäviä lajeja. Susi ja ahma ovat tuskin viime aikoina määrällisesti meillä lisääntyneet, mutta karhu ja ilves kyllä selvästi. Kts. myös: ahma, susi ja karhu, sekä eläinkuvia! ja eläinten kannanvaihtelu!
Naali (joka ei kuulu suurpetoihin) oli viime vuosisadalla aika yleinen Suomenkin Lapissa, mutta se on - aluksi lähinnä metsästyksen vuoksi - harvinaistunut niin, että niitä on meillä vain muutamia. Naali rauhoitettiin jo v. 1940, mutta silti kannnat ovat romahtaneet. Syiksi arvellaan ravinnon poronraadot, pikkunisäkkäät) vähyyttä ja ennenkaikkea ketun yleistymistä tunturialueella. Kettu surmaa armotta naalin. Lisää: naali!
Kansallispuistot ovat näytteitä Suomelle tyypillisistä ja arvokkaimmista luonnonpiirteistä. Kansallispuiston pinta-alan on oltava vähintään 1000 hehtaaria. Kansallispuistoja voidaan käyttää opetukseen, retkeilyyn ja virkistäytymiseen. Jokaisella on oikeus vapaasti liikkua kansallispuistoissa järjestyssääntöjä noudattaen. Uusia kansallispuistoja on viimeksi perustettu v. 2003 (Repovesi ja Leivonmäki). Ympäristöministeriö valmistelee Pohjois-Suomeen Pallas-Ylläksen kansallispuistoa. Se perustettaisiin yhdistämällä Ylläs-Aakenustunturin vanhan metsän alue ja Pallas-Ounastunturin kansallispuisto.
Tässa ohjelmassa on esitelty - esimerkin omaisesti - vain kolme puistoa.
Kaikki kansallis- ja luonnonpuistomme löydät Metsähallituksen sivuilta.
Luonnonpuistot ovat täysin luonnontilaisina säilytettäviä kohteita, joissa kehitys saa jatkuakin luonnonmukisesti. Luonnonpuistoja voidaan kuitenkin käyttää tutkimustarkoituksiin. Liikuminen niissä on yleensä luvanvaraista.
Erämaalain perusteella on Lapin pohjoisosiin perustettu 12 erämaa-aluetta. Alueet on perustettu erämaaluonteen, saamelaiskulttuurin ja luontaiselinkeinojen turvaamiseksi. Nämä alueet pyritään säilyttämään rakentamattomina ja ilman pysyviä teitä. Soidensuojeluohjelman tarkoituksena on turvata luonnontilaisen suoluonnon säilyminen. Tarkoituksena on säilyttää po. alueiden vesitalous mahdollisimman luonnontilaisena. Soidensuojeluohjelma sisältää yli 170 suota (pinta-ala yli 4100 neliökilometriä). Rantojensuojeluohjelma suojaa merkittäviä ranta-alueita rakentamiselta virkistyskäytön ja maisemansuojelun tarpeisiin. Lintuvesiohjelma puolestaan suojaa edustavimpia vesilintujen levähdys- ja lisääntymisalueita. Kohteita on tätä nykyä noin 300 (n. 900 neliökilometriä). Lehtojensuojeluohjelma säilyttää noin 50 näytettä edustavista lehtotyypeistä ja niiden lajistosta (n. 12 neliökilometriä). Lehtojensuojelualueella ei harjoiteta juurikaan metsätaloudellista toimintaa ehkä puuston harventamista lukuunottamatta. Poronhoito, metsästys, kalastus, marjastus ja sienestys on sallittu. Harjujensuojeluohjelma pyrkii estämään maa-ainesten oton kohdealueillaan, siis jääkauden aikana syntyneellä harjualueella. Mtsätalous, marjastus ja sienestys on sallittu suojelulla harjualueella.
Vanhojen metsien suojeluohjelma pyrkii turvaamaan vanhojen metsien luontoarvoja (mm. tällaisiin metsiin sopeutuneita eliölajeja). Kohteita on toistaiseksi vain vähän (n. 150, 1500 neliökilometriä). Suojelussa vanhassa metsässä saa harjoittaa poronhoitoa, metsästystä ja kalastusta. Vanhoista metsistä näet pienen väläyksen metsien sukkessiosarjamme lopussa. Käytä siellä oikeanpuoleista vihreää, vanhaan metsään vievää painiketta!
Koskiensuojelulaki suojaa tiettyjä koskialueita rakentamiselta.
Project Mar tähtää Euroopan ja Pohjois-Afrikan parhaiden vesi- ja rantalintujen pesimäalueiden ja muuttolevähdyspaikkojen suojeluun. On epävirallinen suojelusopimus. Liminganlahti kuuluu project Mar ohjelmaan samoinkuin Pohjoismaiden tärkeimpien lintuvesien luetteloon.
Project Aqua suojelee sellaisia tyyppivesistöjä, joissa tehdään jatkuvaa tutkimustyötä. Tämäkin on epävirallinen suojelusopimus.Oulun läänin project Aqua-kohteet ovat Kiiminkijoki, Kitkajärvi ja Oulankajoki.
Natura 2000-ohjelma on EU:n luonnonsuojeluohjelma. Tarkoituksena on rakentaa yhtenäinen eurooppalainen suojelualue-verkosto, joka suojelisi ennenkaikkea uhanalaisia, harvinaisia ja kotoperäisiä eliöitä ja niiden elinympäristöja. Myös mm. muuttolintujen suojelu on tässä ohjelmassa tärkeällä sijalla.
Seutukaavaan on merkitty suojelualueet ja maankäyttötavat. Alla olevaan karttaan on merkitty Lapin läänin erityyppiset suojelualueet.
Suomen metsät (yht. n. 23 milj. ha) jaetaan (lähinnä tilastointia varten) metsämaaksi ja kitumaaksi. Metsämaalla on puuston vuotuinen tuotto vähintään yksi kuutiometri/vuosi ja kitumaalla 0,1 - 1 m3/ha. Lisäksi meillä on ns. joutomaata, jossa puun tuotto on lähes olematonta (alle 0,1 m3/ha). Joutomaat ovat yleensä avosoita, tunturipaljakoita, puuttomia kivikoita yms. Ne siis ovat joutomaita vain puuntuottoa ajatellen, ei muuten!
Tiukasti suojeltuja metsiä ovat mm. kansallis- ja luonnonpuistot, soidensuojelualueet jaNatura 2000 -verkostoon
kuuluvat luonnonsuojelulailla toteutettavat alueet. Rajoitetussa metsätalouskäytössä olevat metsät ovat
ensisijaisesti metsätalouskäytössä, mutta niitä käsitellään normaalia metsänkäsittelyä lievemmin.
Koko maassa on tiukasti suojeltuja metsämaita 4,1%, Pohjois-Suomessa 7,4%. Koko maassa on suojeltuja metsä-, kitu- ja joutomaita 15,5%, Pohjois-Suomessa 26,9%.
Eniten suojeltuja metsiä ja metsämaata on Lapissa, kts. myös tilasto pohjoisten metsien suojelutilanteesta!
Etelä-Suomessa on metsien suojelua vaikea totuttaa, koska pääosa metsistä siellä on yksityisessä omistuksessa
eikä valtionmailla, kuten Pohjois-Suomessa. Aluejako tässä kartassa muodostuu samoista luonnonmaantieteellisistä alueista
kuin uhanalaisten eliöiden arvioinnissa.
Suojelun määrät riippuvat laskentaperusteista, siis mitä on mukaan otettu.Luvut eivät kerro mitään esim. vanhojen metsien suojelumääristä. Lisää: Vanhat metsät!
Lisää: Metsien hyväksikäyttö, Puuvarannot Suomen metsissä, Metsien suojelu, Metsämaaluokat!
Paanajärven paimenpoika vahti karjaansa luonnonlaitumilla, jotta karhu tai susi ei verottaisi karjaa...
Puhallus äänitorveen säikäytti petoja, ja toi ehkä tarvittaessa pojalle apuja. Taustalla pitkä ja kapea Paanajärvi,
Sen rannalla oli aikanaan - ennen toista maailmansotaa - hyvinvoipa suomalaiskylä; laajat
etelään viettävät
ja viljaisat viljapellot antoivat runsan sadon, ja kalaisat vedet paljon veden antia.
Nykyisin Venäjän Paanajärven kansallispuisto liittyy kiinteästi Suomen Oulangan kansallispuistoon.
Täältä: "Luonnonsuojelun valinnat"
Valitse Päävalikosta haluamasi luontoaihe!